Erilaista joulua

Jouluun valmistautuminen on loppusuoralla. Vitkastelijat ehtivät vielä painua nauttimaan ostoskeskusten intiimin läheisistä tunnelmista lahjojenhankinnan merkeissä, mikäli välttämättä haluavat seisoskella kassajonoissa turhautumiseen asti parinkymmenen muun yhtä tuskastuneen kansalaisen kanssa.

Vanhasta tottumuksesta ostin kaikista läheisimmille ihmisille lahjoja toki itsekin, tosin karsien lahjojen määrän yhteen tai kahteen pakettiin, ja jouluaattona syötäväksi pöydälle paiskataan perinteinen joulukinkku, mutta muutoin en tänä vuonna vietä joulua. Isäni kuoli reilut yhdeksän kuukautta sitten, ja suurinpiirtein ainoa asia, jossa lohduttajat osuivat oikeaan oli se, että ensimmäinen joulu läheisen kuoleman jälkeen kirpaisee ja sattuu eniten. Joulu on perhejuhla, ja useimmiten juuri se juhla, jonka valmisteluun käytetään eniten aikaa - jotkut aloittavat jo loka-marraskuussa. Monet järjestelyt ovat myös vuodesta toiseen olleet aina yhden ja saman ihmisen vastuulla, kuten esim. kuusen hankinta. Meillä ei tänä vuonna ole joulukuusta. Emme myöskään ole hankkineet lahjoja kummeille, kummilapsille tai tuttaville, joita yleensä olemme jotenkin muistaneet jouluisin. 

Kun läheinen ihminen kuolee, omaisten maailma muuttuu samalla hetkellä turvattomaksi, tuntemattomaksi, lohduttomaksi ja ennen kaikkea yksinäiseksi. Tarve olla muiden ihmisten seurassa on valtava, samoin kuin halu saada heiltä tukea. Tuo tuki voi olla olkapää, johon nojata ja joka kerta toisensa jälkeen kastuu itkuista, korvat jotka jaksavat kuunnella aina uudestaan kertomuksen siitä, miten hän lähti, käsivarret joiden varassa olemista ei tarvitse arastella ja niin edelleen. Tuen ei tarvitse olla sanoja, etenkään alussa. Jossain vaiheessa tarve saada muilta tukea muuttaa muotoaan, ja kertomisen lisäksi tärkeäksi tulee keskustella asiasta pelkän monologin sijaan. Viimeistään tässä kohtaa tilanne muuttuu hankalaksi: monella ei ole valmiuksia keskustella esim. tukehtumiskuolemasta, siitä miltä kuollut ihminen näyttää tai siitä millaista myllerrystä pään sisällä tapahtui kun kuuli uutisen kuolemasta, mikä ehkä näkyy vaivaantuneena kiemurteluna tai ainakin kuuluu latteina roolisanoina. Tai sitten se, joka kuolemasta kertoo, kuvittelee vaivaantuneisuuden, koska on osittain yhä siinä hetkessä, kun elämä pysyvyytensä kannalta osoittautuikin hyvin arvaamattomaksi, toisin sanoen veti maton luottavaisten jalkojen alta pois kertaheitolla. 

Valitettavan usein vainoharhaisuus muiden kiusaantumisesta ja äkillisistä aiheenvaihdoista takaisin mukavuusalueelle on kuitenkin perusteltua. Kuolema ei tartu, mutta toisaalta se ei hyvänä päivänä järin auta pitämään mielialaa korkealla. Repaleiset kertomukset ajasta läheisen kuoleman jälkeen turhauttavat poukkoilevan epäloogisesti kulkevan aikajanansa vuoksi, tarinoissa on uusia aukkoja tai uusia täytteitä ja lopulta koko kuolema on sekava lankavyyhti, jonka sisällä on kuitenkin kipeä ja kauhistuttava tietoisuus siitä, että sukulaisen, ystävän, kaverin, kumppanin tm. rakastama ihminen on kuollut, ja kommunikoinnin tämän jäljellejääneen orvon reppanan kanssa tulisi yleisen sosiaalisen sujuvuuden vuoksi sisältää vähintään ääneenilmaistun surunvalittelun. Sitten voi taas antaa ajan hyvällä omallatunnolla kulua ainakin kuukauden, ehkä parikin eteenpäin, jolloin voi taas etäisellä, helposti toiseen puheenaiheeseen vaihdettavalla viittauksella palata sattuneeseen järkyttävään tapahtumaan. "Ajattelitko hankkia haudalle yksi- vai monivuotisia kukkia?" "Isä varmaan tykkäisi luonnonkuk..." "Joo, mitkäs tähän aikaan kukkii, kanervat ainakin! Näitkö muuten kun oli siirretty kanervia..."

Ja silti juuri tuo kysymys, olkoon niin vaivaantunut kuin ehkä onkin, voi olla läheisensä menettäneelle juuri se mahdollisuus, kun ikävä hellittää hetkeksi päästessä jakamaan edes pienen osan kannetusta surusta - ja taas on toivoa! Ehkä tällä kertaa kertomuksen jakamiselle on tilaa ja aikaa, eikä aukkopaikkoja tai hyppäileviä aikajanan pätkiä enää tarvitse leikata ja liimata limittäin ja lomittain toisiinsa kiinni. Ehkä kaikista kipeimmän päivän kertaaminen alusta loppuun niin, että joku malttaa kuunnella koko tarinan, on ensimmäinen askel surun helpottumiseen.

En osaa neuvoa, mitä tulisi sanoa ja miten olla suruajalla olevan ihmisen kanssa. Tiedän ainoastaan sen, että mikäli tilanteen hankaluudesta huolimatta kuitenkin haluaa olla avuksi, on paras ohje tilanteiden kohtaaminen ja niihin meneminen. Kukaan tuskin nauttii siitä olosta, kun kantaa kuvitteellista ilmateitse tarttuvaa paiseruttoa. On virheluulo, että sureva on niin kiinni surussaan, ettei huomaa ympärillä olevien ihmisten käytöstä - usein myöskin sen muutosta. Päinvastoin, muiden käytös rekisteröityy mieleen ehkä jopa ylikorostetunkin tarkasti, jolloin vaarana on tuntea jätetyksi yksin heti, kun päivään pariin ei kukaan ota yhteyttä.

Toinen ohje - oikeastaan enemmänkin realistinen toteamus - on tämä hokemaksikin muodostunut lause: Se voi sattua myös sinulle. (Ja sattuukin.) Miten haluaisit, että sinuun silloin suhtaudutaan?


Tänä vuonna joulua ei tule eikä ole. Tänä vuonna minun joulustani kuoriutuu pois hirveä hössöttäminen runsaista lahjamääristä, perusteellinen kodin siivoaminen, puoliväkisin naamalle väännetty hartaus aattoiltana ja joulupäivänä jne. Jäljelle jää joulusta se tärkein: kaikista tärkeimpien ihmisten muistaminen ja huomioiminen. Ehkä ensi vuoden jouluun mennessä elämä on jo sen verran normalisoitunut, että entiset kaavat puskevat taas esiin ja pian olen itsekin yksi kassajonossa kiukuttelevista ihmisistä, jotka ovat kaikki pelkkää ohimolla tykyttävää verisuonta. Kuulostaa hienolta ja jalolta tavalta viettää joulua, mutta vaihtaisin tämän joulun vaikka heti edellisvuosien kaltaisiin hyysäysjouluihin. Minulla on vain yksi lahjatoive, mutta se ei toteudu.

Lopuksi muistan kaikkia haasteella. Jos hetken tuumoot ja hoksaat jonkun ihmisen lähipiiristäsi, joka on hiljattain menettänyt hänelle todella tärkeän ihmisen, tai jota muuten on kohdannut suurempi tai pienempikin suru, kutsu hänet kylään, mene itse kyläilemään tai pyydä hänet teelle, kahville, glögille tai mille ikinä ja ole valmis kuuntelemaan. Rohkaise ja rohkaistu itsekin.

Rauhallista loppuvuotta 2010!

Aktivistitoukat

Muusitoukat osallistuvat muiden puuhiensa ohella myös kansalaisaktivismiksi laskettavaan toimintaan. Vaikka ihmisoikeus- tai ympäristönsuojeluasiat ovat tietenkin sellaisia juttuja, joista joka toukalla on omat mielipiteensä ja näkemyksensä, yhteinen nimittäjä löytyy tietyn yhdistyksen helmoihin kietoutumisesta tai niihin kompastumisesta: kaikki toukat osallistuvat Oulun SETA ry:n toimintaan.


Nuoremmat toukkaset ovat saaneet ensi vuoden alusta luottamustehtävän yhdistyksen hallituksen varajäseninä. Vanhin, Kettu-muusitoukka, on 7 lihavaa vuottaan hallituksessa istunut jo aiemmin, ja nyt viettää eläkepäiviä (tahi välivuosia, kukapa sen tietää). Vertaisryhmien vetäjiksikin muusitoukat taipuvat, ja ovat todenneet sen mukavaksi ja palkitsevaksi puuhaksi.


Kesällä muusitoukat iloitsivat 500 muun kanssa karnevalistisessa North Pride -kulkueessa. Vaaleanpunaiset ilmapallot keikkuivat lempeässä kesätuulessa, kun kulkue pyrähti Oulun kaupungintalolta kävelykatua alas torinrantaan ja sieltä pitkälle, leppoisalle piknikille Kuusisaareen. Muusitoukat marssivat sillä kertaa Rovaniemen SETA:n plakaatin takana tukeakseen pienempää järjestöä ja kunnioittaakseen eräiden toukkien juuria.

North Priden viattoman kepeä iloisuus tuikkasi ilmeisesti johonkin tunkkaiseen ampiaispesään, josta pörähti ilmoille muutama historiallisiin asenteisiin jumittunut ärhäkkä pistiäinen. Vaikka itse kulkue oli rauhallinen, tapahtumaa uhattiin pommi-iskuilla. Myöhemmin syksyllä hitaammat pörriäiset pääsivät liikkeelle ja jättivät verellä maalattuja uhkauksia Oulun Setan aktiivin ja parin muun yhteiskunnallisesti aktiivisen henkilön kodin tuntumaan. Viimein joku tuikkasi pikku piikillään, ja pisti paria homoa turpaan näiden poistuttua Setan bileistä.


Kun näiden tapahtumien seurauksena hyvät tyypit järjestivät tapahtuman sloganilla "Yhteinen kaupunki - Me emme pelkää", muusitoukat olivat tietenkin mukana. Ja niin oli noin 150 muutakin hyvää tyyppiä. Marraskuisessa iltahämärässä oli vähän vilpoista kuunnella puheita, mutta vaaleanpunaiset kynttilälyhdyt sentään lämmittivät. Marssin lähdettyä liikkeelle helluntaiseurakunnan feissarit jakoivat osallistujille kutsuja omaan nuorisotoimintaansa. Poliisiystävämme pysäyttivät perjantain alkuillan liikenteen, jotta kulkue pääsi etenemään. Tarkoitus oli marssia yleisesti viharikoksia ja suvaitsemattomuutta vastaan, mutta niin osallistujien motiiveissa kuin uutisoinnissakin marssin teemoista nousi näkyvimmin esiin seksuaalivähemmistöjen oikeuksen puolustaminen. Mikäpä siinä.


Sateenkaarilippuun kääriytyneet muusitoukat siemailivat marssin jälkeen järjestäjien tarjoamia kuumia juomia, ja tuumivat että tällaiseen voidaan osallistua uudestaankin. Kunhan varpaat vaan ehtivät sulaa.